SUOMALAISET REISSUSSA...
Pakkauduimme pieneen koneeseen ja lensimme Egyptiin intoa puhkuen. Perillä satoi. Lentokoneellinen ihmisiä koki kasvojen valahduksen. Minä mukaan lukien...eihän siellä sada näin paljon kuin pari kertaa vuodessa. MIKSI juuri tänään???? Lentokentällä paikalliset istuivat toppatakit päällä odottelemassa turisteja. Turistit valuivat ulos kentältä shortseissa ja t-paidoissa ja palelivat. Nyrpeitä naamoja näkyi jokapuolella. Taksikuskit kilpailivat jokaisesta asiakkaasta lentokentän parkkipaikalla. Aloimme neuvottelun sateessa seisten. Paikalliseen tapaan ilmoitettu hinta oli nelinkertainen kuin "oikea summa". Heilutin käsiä, korotin ääntä ja lopulta lähdimme raahaamaan laukkuja muka toiselle taksipisteelle (jota ei tietenkään ole olemassa mutta kaikki leikkivät juonessa mukana, myös paikalliset kuskit). Siinä vaiheessa hymyillen ja tyytyväisen näköisenä mies suostui "normaalihintaan". Suomalaiseen päähän ei mahdu miksi asiasta täytyy vääntää sateessa kun molemmat tiedämme matkan todellisen arvon. Udellessani asiaa hän nauroi että pitäähän ihmisten jutella ja sateessa on hyvä olla koska se tekee hyvää koko maalle.
Seuraavana päivänä oli pilvistä. Hyvin levätyn yön jälkeen mieli oli hieman valoisampi mutta kaipaamaamme aurinkoa ei vaan näkynyt. Ruokakaupassa mies pysäytti minut hymyillen ja kysyi mikä meillä on hätänä. Naamani näytti ilmeisesti kysymysmerkiltä koska hän selitti tarkemmin;"miksi ette hymyile?" Ajattelin miehen sanoja koko loppupäivän. Miksi me emme hymyile? Egyptissä turistit ovat vähentyneet huimalla rytinällä, monella on vaikeuksia ruokkia perhe, lapset ja äidit joutuvat kerjäämään kadulla ruokaa, tulevaisuus ei näytä paremmalta - päinvastoin. Valtio tahkoaa miljoonatuloja joka päivä, mutta suurimmalla osalla ihmisistä ei ole yhtään mitään. Jokaisen keskeneräisen rakennuksen avonaisten seinien sisällä nukkuu joku. Joidenkin seiniin oli ripustettu kuva neitsyt mariasta tai koraanin teksti. Iltaisin rakennustyömailla palavat nuotiot koska yöllä on kylmä. Näin miehen menevän tiilistä rakennettuun koloon nukkumaan ja asettelevat laudanpätkiä suuaukolle pitämään kylmää loitolla. Silti hän hymyili ystävilleen ja meille. Allah pitää huolen. Todennäköisesti mies oli ensin työskennellyt rakennuksella yli 12 tuntisen työpäivän ennen rakennustarvikkeiden välissä nukkumista.
Pysähdyin lasten mentyä nukkumaan miettimään. Yritän aina olla positiivinen ja vahva, mutta joskus se on todella vaikeaa. Kuinka ihmeessä nämä ihmiset pysyvät toiveikkaana ja vahvoina päivästä toiseen? Juttelin asiasta paikallisen ystäväni kanssa ja hän sanoi että he luottavat parempaan ja heillä on toisensa. Hän on myös äiti ja hänelle tärkeintä ovat rakkaat; lapsi ja aviomies. Hän ei tarvitse muuta.
Asunnostamme katkesi ensin vesi ja sitten sähkö. Kökötimme lasten kanssa pimeässä ja minä voivottelin hiljaa mielessäni etten käynyt aamulla suihkussa. Sitten muistin ystäväni sanat, minulla on jo kaikkea. Otin lapset kainaloon ja aloimme tehdä taskulampun valossa varjoeläimiä seinälle. Nauroimme kippurassa kun varjoeläimet taistelivat ja haukkasivat äidiltä pään pois. Suihkuun ehtii huomennakin. Ehkä alamme omaksua afrikkalaisen elämäntyylin...
Seuraavana aamuna heräsimme lämpimiin auringonsäteisiin ja ryntäsimme aurinkotuoleille röhnöttämään. Raotin silmiäni myöhemmin ja näin poikani hautautuneena vaatteidensa alle. Onko kylmä? Nythän paistaa aurinko????? Vaatekasasta kuului pojan ääni; mä en kato nää pelata nintendoo ku toi aurinko häiritsee ni pelaan täällä pimeässä". JEP suomalaisia ollaan ajattelin hymyillessäni itsekseni...
